Timantti

Olipa kerran nuori paimenpoika, jolla oli pieni talo ja kaunis vaimo kaukaisilla ylämailla. Hänellä oli suuri lammaslauma ja vaikka he asuivat vaatimattomasti syrjäisellä arolla, he tulivat silti toimeen.

Eräänä yönä lampaita vartioidessaan, puhkesi rajuilma. Paimen istui suojassaan arolla ja lämmitteli tulen ääressä. Pimeyden keskeltä saapui synkkä ja jylhä naishahmo. Paimen tunsi hänet mahtavaksi ylämaiden noidaksi. Noita kuitenkin sanoi, ettei nuoren paimenen tarvitsisi pelätä häntä, vaan noita pyysi päästä yöksi suojaan ja lämpöön rajuilmalta. Paimen antoi noidan viettää myrsky suojassaan ja jakoi tulen tämän kanssa. Aamulla noita kiitti paimenen hyväsydämisyyttä ja sanoi palkitsevansa hänet ennustuksellaan. Noita kertoi, että paimen tulisi löytämään vielä kaikista kalleimman timantin ja tulevansa onnelliseksi ja varakkaaksi. Nuori paimen kysyi, mistä tämän jalokiven voisi löytää? Noita sanoi, että kohtalo toisi sen eteensä, eikä tämä voisi siltä välttyä. Noita hymyili tälle, nousi ja lähti jatkamaan matkaansa.

Seuraavana päivänä paimen palasi kotiinsa ja kertoi tästä ennustuksesta vaimolleen. Hän päätti samantien lähteä matkaan etsimään tätä aarretta. Hän möi lampaansa ja käytti niistä saadut varat ratsuun ja varusteisiin. Paimen antoi itkuiselle vaimollensa hopeaa, jotta tämä selviäisi, kun miehensä olisi etsimässä aarretta. Paimen lupasi palata takaisin ja kannusti ratsunsa aroille, vaimon jäädessä ovelle murheellisena. Ja niin paimenesta tuli vaeltaja ja hänen suuri matkansa alkoi.

Vaeltaja ratsasti pitkin valtakunnan laajoja tasankoja. Hän tutki aarniometsiä ja tuulen pieksemiä kukkuloita. Hän etsi luolia, linnojen raunioita ja hylättyjä temppeleitä. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, vaikka vuosi kului ja kesä vaihtui syksyyn. Hän möi lopulta hevosensa, jotta tällä riittäisi varat etsintään. 

Hän jatkoi tasangoilla kulkemista. Läpi vuodenaikojen vaeltaja tutki karuilla aroilla olevia ikivanhoja taistelukenttiä, romahtaneita torneja ja autioita kartanoita. Hän ei löytänyt mitään muuta, kuin tyhjyytä ja kuolemaa. Taas vuosi kului eikä hän ollut saavuttanut mitään. Lopulta hän möi varusteitaan, voidakseen jatkaa taas vuoden etsintäänsä. Hänelle jäi vain viltti ja kuluneet kengät. 

Kaikesta huolimatta hän etsi, nähden nälkää, kylmyyttä ja maailman vaaroja. Vaeltaja ryöstettiin ja piestiin maahan. Hän eli kerjäläisenä ja majoittui vieraiden ihmisten luokse öiksi. Vastoinkäymisistä huolimatta vaeltaja jatkoi etsimistään. Arot muuttuivat tundraksi. Täällä hän laskeutui muinaisiin hautoihin ja kryptiin aarteen toivossa. Mutta mitään ei taaskaan löytynyt vain aaveiden pilkka kaikui tyhjillä seinillä. Lopulta edessä oli vain läpäisemätöntä jäätikköä, jossa ei kuolevainen selviytyisi Vaeltaja oli etsinyt nyt kaikkialta ja vuosien matka oli syönyt kaikki hänen varansa ja hän oli sairastunut tasankojen tuulissa. Hänen oli pakko palata tyhjin käsin kotiinsa, sillä hän ei enää selviytyisi talven ylitse.

Pettyneenä, raihnaisena ja surullisena hän lopulta saapui kotiovellensa. Täällä häntä vastassa odotti kaunis ja suloinen vaimonsa, joka itki onnen kyyneliä miehensä lopulta palattua. Vaeltaja katsoi rakastaan ja hänet valtasi suuri onni. Vuosien jälkeen hän ymmärsi, kuinka rikas oikeastaan on. Ja niin hän oli löytänyt Timantin.

Sen pituinen se.