Maailmanloppu

Olipa kerran nainen, joka hallitsi kullan ja koneiden maailmaa. Hän oli päättäväinen, rohkea ja suunnitelmallinen. Näillä kyvyillä hän oli saavuttanut monia unelmia ja kohonnut suureen asemaan. Tietovirrat, raha ja sopimukset kulkivat hänen sormiensa läpi.

Hän eli maailmassa, jossa kulta, koneet ja tieto määräsivät paljon asioita. Hän oli tehnyt valtavasti töitä ja uhrauksia, jotta pääsisi osaksi tätä kokonaisuutta ja toteuttamaan unelmiaan tämän avulla. Hän eli viha-rakkaussuhteessa tähän maailmaan. Se oli kylmä paikka, jossa työ, rikkaudet ja materia määräsivät ihmisten arvoa. Toisaalta tavaroiden haaliminen toi hänelle onnellisuuden tunteen, kun hän palasi yksinäiseen asuntoonsa joka ilta. Mikä petollinen, mutta niin turvallinen kehä!

Valitettavasti eräänä päivänä tähdet asettuivat paikoilleen ja kaikki tuon maailman koneet pysähtyivät. Taivaat muuttuivat punaiseksi ja syöksivät tulta maahan. Valtameret kiehuivat raivoisasti ja maankamara halkeili niellen kaiken sisäänsä. Kaikki tulisi loppumaan tuona iltana.

Nainen oli alitajunnassaan haaveillut tästä, mutta nyt hänet valtasi hätä. Hän pakkasi suuren matkalaukkunsa täyteen kultakoruja, rikkauksia ja kalleimpia vaatteitaan: Hänen rakkaimpia aarteita. Paniikissa hän kaappasi minkkiturkin ylleen ja sujautti jalkaansa Diorin korkokengät. Eivät välttämättä parhaimmat varusteet maailmanloppuun, mutta ne olivat nopeat pukea ylle ja sitäpaitsi hän oli tottunut näihin. Hän aikoi kaikenlisäksi selvitä! Olihan hän tullut voittajana pahoista paikoista ennenkin: Suurista kokouksista, päätöksistä kultakasojen kohtaloista ja siitä loputtomasta kivusta, kun hänet oli jätetty yksin sateeseen. Se idiootti! Sormusta hän silti piti kädessään, koska se oli kaunis ja antoi hänestä hyvän kuvan johtoportaalle.

Nainen astui ulos talostaan ja näki koko maailman kaaoksessa. Hänen käsi työntyi turkistakkinsa taskuun etsien Audin avaimia, mutta nähdessään liikenteen tänään kadullaan, hän päätti tyytyä kävelemään turvaan. Niin, turvaan, mutta minne? Ehkä väestösuoja, metrotunneli, tai korkea paikka! Kyllä, lähellä oleva kukkula olisi hyvä paikka varmasti! Hän lähti juoksemaan tuota pientä puistokukkulaa kohti raahaten painavaa matkalaukkuaan.

Matkalla hän näki toisia paniikissa juoksentelevia ihmisiä, hysteerisiä ja itkeviä kasvoja. Jotkut vain istuivat, odottaen loppua. Epätoivoa ja pelkoa. Hän näki nauravia ja tanssivia ihmisiä. Hän näki rukouksia ja hartautta.

Maailma hänen ympärillään katosi nopesti. Suuret tornitalot romahtivat, taivaasta putoili kappaleita ja maahan tuli valtavia halkeamia, joihin katosivat talot, autot ja ihmiset.

Nainen kiipesi pitkin kukkulan rinnettä. Korkokengissä tämä osoittautui todella vaikeaksi. Vaikka hän päämääräisesti onnistui nousta suhteellisen korkealle, hän kaatuili ja kompuroi. Hänen punaiset kynnet lohkeilivat, hiukset menivät sotkuun, ohuen nailonin verhoilemat sääret tulivat täyteen haavoja, minkkiturkki likaantui ja hänen nilkkansa nyrjähti kivuliaasti. Nainen jäi itkemään rinteeseen, kun kaikki asiat tulivat päätökseen hänen ympärillään.

Horisontissa näkyi suuri tulen aalto, joka lähestyi valtavaa vauhtia. Hän oli epäonnistunut, pelastumista ei olisi ja kaikki loppuisi pian.

Mutta samassa hänet valtasi rauha ja tyyneys. Ehkä todellakin näin oli parempi. Mikä helppo ja yksinkertainen päätös petolliselle kehälle. Kaunis loppu ja kaunis lähtö. Mielummin ehkä näin, kuin unohdettuna ja yksinäisenä jossain laitoksen vuoteessa. Nopea ja kivuton päätös!

Maailma oli itseasiassa kauniin punainen ja oranssi näin korkealta katsottuna. Tietenkin paljon asioita jäi saavuttamatta: Ylennys, joulubonukset, rakkaus, lapset. Mutta tämä elämä meni nyt näin ja olihan hänellä ollut ihan hauskaa. Kaikkea ei voi aina saada. Ärsyttävä sanonta, mutta näköjään ihan totta.

Hän sulki silmänsä, kun suuri tuliaalto pyyhkäisi koko kukkulan yli. Diorin korkokengät sulivat kuumuudessa ja naisen, kuten kaikkien muidenkin, elämä tässä maailmassa loppui.

Koko maailma pyyhkiytyi puhtaaksi, kaikki melu hiljeni ja hämärä nieli kaiken, kestäen monta pitkää vuotta.

Jonkin ajan kuluttua maailma alkoi elpyä. Harmaat taivaat antoivat tilaa auringolle. Sade huuhteli maata ja naisen tuhkasta kasvoi kaunis ja vahva puu. Aikojen saatossa uudet asukkaat nousivat tänne ja kuljeskelivat uudelleensyntyneessä maassa. Eräänä päivänä kaksi näistä asukkaista löysivät suuren, kauniin puun varjosta ja elinvoimaisen mullan joukosta tuon menneen maailman naisen kultaiset lempikorut ja nostivat ne käteensä.

He miettivät, että kukakohan tämä nainen oli, ketä hän rakasti, mille hän nauroi, mistä hän näki unia? Näitä tarinoita he jäivät muistelemaan, kun maailman kevään aurinko paistoi heidän ylleen ja kimalsi kauniisti naisen koruissa.