Eräänä päivänä päätti hän lentää maansa rajoille, joilla
harvoin kukaan käy. Hän ihaili näitä kartoittamattomia seutuja taivaiden
korkeuksista. Samassa hän aisti jotain erikoista: jumalaisen makea ja huumaava tuoksu
täytti hänen aistinsa. Tällaista hän ei ollut ikinä aistinut, vaikka tunsikin
kaikkien ihanien kukkien tuoksut tässä maassa.
Keijukaisilla on tunnetusti tarkat aistit ja täten hän nopeasti löysi mistä
ihmeellinen tuoksu on peräisin. Vuorten laaksossa oli ihmeellinen järvi. Tämä outo
lumottu järvi oli väriltään kauniin tumman violetti ja kirkas kuin hienoin lasi. Violetti
järvi kauneudellaan täytti keijukaisen silmät ja kaikki muu unohtui hänen
mielestään. Kuulosti aivan siltä, kuin järvi olisi laulanut ja kutsunut tämän nimeä.
Keijukainen laskeutui järven autiolle ja kiviselle rannalle.
Järvi oli niin kirkas, että sen pinnan lävitse näkyi syvä pohja. Suuri rauha ja
levollisuus tuntuivat vallitsevan tässä paratiisissa.
Tämä otti käsiinsä järven nestettä. Se oli kauniin violettia
nektaria ja pehmeää kuin silkki. Sen tuoksu oli tyrmäävää. Keijukainen maistoi
sitä ja voi kuinka ihanalta se maistuikaan! Se oli makeaa, hunajaista ja vastustamatonta.
Hänen oli pakko juoda sitä toinen kourallinen. Ja kolmas! Lopulta hän lähti
kahlaamaan järvelle. Pehmeä ja silkkinen nektari tuntui iholla ihanalta ja siinä
peseytyminen oli totisesti parempaa, kuin ne lukuista maito-, tai hunajakylvyt. Kuinka nektari kaunistikaan häntä ja sai hänet
tuntemaan totisesti keijuista kauneimmalta!
Hän lipui lumoutuneena ja raukeana keskelle järveä. Hänen
siipensä olivat kastuneet nektariiniin ja se ei enää päästänyt tätä lentoon,
vaan veti hänet syvemmälle kohti pohjaa. Tätä hän ei kuitenkaan huomannut, sillä hän oli
onnesta sokea, sekä huumautunut suuresta aarteestaan. Tästä ei saisi kukaan muu
tietää, kuin hän! Kukaan muu ei ansaitsisi tätä järveä! Niin ihana oli tämä löytö,
että se olisi vain hänelle: keijuista parhaimmalle ja mahtavimmalle.
Keiju ei enää välittänyt, kun hänen kasvonsa vajosivat
arvokkaasti järven pinnan alle. Tahmea ja makea nektari otti hänet kokonaan
hyväilyyn. Hän ei voinut hengittää tai liikkua. Tämä ei keijua haitannut, sillä
hän tunsi rakastavansa violettia järveä ja hän ei voisi enää elää ilman suloista
nektaria. Onnellinen hymy valtasi tämän kasvot, kun hän vajosi järven keskelle
ja jäi sinne pysyvästi.
Illalla muut keijut alkoivat huolestua, kun heidän
esikuvaansa ei enää kuulunutkaan mistään. Keijujen kuningatar käski kaikki
etsimään tätä. Lopulta he löysivät violetin järven ja näkivät sen
läpikuultavasta pinnasta etsimänsä. He tajusivat heti, mitä oli oikein tapahtunut. Mutta eivät voineet edes nostaa tätä ylös, sillä järven tahmea nektariini ei päästäisi ketään enää taivaille.
Hukkuneen keijun levällään olevat siivet näkyivät järvestä
kauniina. Hänestä tuli varoittava esimerkki kaikille, jotka sattuivatkaan
lentämään järven lähellä. Järvestä tuli kielletty paikka ja niin keiju jäi
elämään tarinoihin, joita kerrottiin pelottelemaan keijumaan lapsia.
Kului vuosisatoja, kunnes eräänä päivänä suuri jättiläisten
kantaheimoon kuuluva olento, titaani, saapui vuorten ylitse violetin järven
rannalle. Järvi oli vuosien saatossa kuivunut ja kovettunut hienoksi kristalliksi.
Titaani lepäsi vanhalla rannalla kuumana ikikesän päivänä ja huomasi tarkoilla
silmillään kristallin keskeltä jotain erikoista. Hienolla sirpillä hän leikkasi
tämän irti ja nosti käteensä. Se oli kaunis, hukkunut keiju, joka oli säilynyt
ajan kouralta violetin nektarin vankina. Tällä oli onnellinen hymy kasvoillaan ja hän
totisesti oli mahtavimpia keijuja, mitä koskaan oli elänyt.
Titaani teki tästä violetista aarteesta kauniin pienen meripihkakorun ja ripusti sen
kultaisesta ketjusta roikkumaan kaulalleen. Ja niin keiju jäi ikuisesti kauniina ja onnellisena kulkemaan hänen
mukaansa.
Sen pituinen se.
