Violetti syvyys

Olipa kerran kaikista siroin ja viattomin keijukainen, joka asui ikuisen kesän maassa. Hänen levittäessä siipensä, oli hän totisesti kaunis ja suurenmoinen näky. Hän lenteli halki keijumaan ikikesäisten taivaiden ja nousi suurimpiin korkeuksiin kuin kukaan muu. Huhut ja kuiskaukset kertoivat, että hän haastoi mahtavuudellaan jopa keijujen kuningattaren. Tämä keiju edusti kaikkia hyveitä, joita keijut voivat ikinä edustaa. Hän oli kaikille ystävällinen, rakastavainen, ja pysyi kaukana pahoista varjoista. Hän oli esikuva useille nuorille keijuille ja kaikki ihailivat tätä.

Eräänä päivänä päätti hän lentää maansa rajoille, joilla harvoin kukaan käy. Hän ihaili näitä kartoittamattomia seutuja taivaiden korkeuksista. Samassa hän aisti jotain erikoista: jumalaisen makea ja huumaava tuoksu täytti hänen aistinsa. Tällaista hän ei ollut ikinä aistinut, vaikka tunsikin kaikkien ihanien kukkien tuoksut tässä maassa. 

Keijukaisilla on tunnetusti tarkat aistit ja täten hän nopeasti löysi mistä ihmeellinen tuoksu on peräisin. Vuorten laaksossa oli ihmeellinen järvi. Tämä outo lumottu järvi oli väriltään kauniin tumman violetti ja kirkas kuin hienoin lasi. Violetti järvi kauneudellaan täytti keijukaisen silmät ja kaikki muu unohtui hänen mielestään. Kuulosti aivan siltä, kuin järvi olisi laulanut ja kutsunut tämän nimeä. 

Keijukainen laskeutui järven autiolle ja kiviselle rannalle. Järvi oli niin kirkas, että sen pinnan lävitse näkyi syvä pohja. Suuri rauha ja levollisuus tuntuivat vallitsevan tässä paratiisissa.

Tämä otti käsiinsä järven nestettä. Se oli kauniin violettia nektaria ja pehmeää kuin silkki. Sen tuoksu oli tyrmäävää. Keijukainen maistoi sitä ja voi kuinka ihanalta se maistuikaan! Se oli makeaa, hunajaista ja vastustamatonta. Hänen oli pakko juoda sitä toinen kourallinen. Ja kolmas! Lopulta hän lähti kahlaamaan järvelle. Pehmeä ja silkkinen nektari tuntui iholla ihanalta ja siinä peseytyminen oli totisesti parempaa, kuin ne lukuista maito-, tai hunajakylvyt.  Kuinka nektari kaunistikaan häntä ja sai hänet tuntemaan totisesti keijuista kauneimmalta! 

Hän lipui lumoutuneena ja raukeana keskelle järveä. Hänen siipensä olivat kastuneet nektariiniin ja se ei enää päästänyt tätä lentoon, vaan veti hänet syvemmälle kohti pohjaa. Tätä hän ei kuitenkaan huomannut, sillä hän oli onnesta sokea, sekä huumautunut suuresta aarteestaan. Tästä ei saisi kukaan muu tietää, kuin hän! Kukaan muu ei ansaitsisi tätä järveä! Niin ihana oli tämä löytö, että se olisi vain hänelle: keijuista parhaimmalle ja mahtavimmalle. 

Keiju ei enää välittänyt, kun hänen kasvonsa vajosivat arvokkaasti järven pinnan alle. Tahmea ja makea nektari otti hänet kokonaan hyväilyyn. Hän ei voinut hengittää tai liikkua. Tämä ei keijua haitannut, sillä hän tunsi rakastavansa violettia järveä ja hän ei voisi enää elää ilman suloista nektaria. Onnellinen hymy valtasi tämän kasvot, kun hän vajosi järven keskelle ja jäi sinne pysyvästi.

Illalla muut keijut alkoivat huolestua, kun heidän esikuvaansa ei enää kuulunutkaan mistään. Keijujen kuningatar käski kaikki etsimään tätä. Lopulta he löysivät violetin järven ja näkivät sen läpikuultavasta pinnasta etsimänsä. He tajusivat heti, mitä oli oikein tapahtunut. Mutta eivät voineet edes nostaa tätä ylös, sillä järven tahmea nektariini ei päästäisi ketään enää taivaille.

Hukkuneen keijun levällään olevat siivet näkyivät järvestä kauniina. Hänestä tuli varoittava esimerkki kaikille, jotka sattuivatkaan lentämään järven lähellä. Järvestä tuli kielletty paikka ja niin keiju jäi elämään tarinoihin, joita kerrottiin pelottelemaan keijumaan lapsia. 

Kului vuosisatoja, kunnes eräänä päivänä suuri jättiläisten kantaheimoon kuuluva olento, titaani, saapui vuorten ylitse violetin järven rannalle. Järvi oli vuosien saatossa kuivunut ja kovettunut hienoksi kristalliksi. Titaani lepäsi vanhalla rannalla kuumana ikikesän päivänä ja huomasi tarkoilla silmillään kristallin keskeltä jotain erikoista. Hienolla sirpillä hän leikkasi tämän irti ja nosti käteensä. Se oli kaunis, hukkunut keiju, joka oli säilynyt ajan kouralta violetin nektarin vankina. Tällä oli onnellinen hymy kasvoillaan ja hän totisesti oli mahtavimpia keijuja, mitä koskaan oli elänyt. 

Titaani teki tästä violetista aarteesta kauniin pienen meripihkakorun ja ripusti sen kultaisesta ketjusta roikkumaan kaulalleen. Ja niin keiju jäi ikuisesti kauniina ja onnellisena kulkemaan hänen mukaansa.

Sen pituinen se.

Toinen maailma

Olipa kerran pieni ihminen, joka eli tornitalojen ja synkkien taivaiden peittämässä kaupungissa.

Tämä ihminen oli tilintarkastaja ja töissä tilitoimistossa, jossa hän teki tylsää, ja puuduttavaa työtä joka päivä. Lopulta, kun päivä oli ohitse, matkasi hän metrolla kaupungin toiselle laidalle pieneen kotiinsa. Hän tunsi olevan enemmänkin orja, kuin vapaa ihminen.

Kaupunki, jossa Tilintarkastaja asui, oli valtava metropoli. Se oli rakennettu täyteen korkeita tornitaloja. Niiden välistä saattoi nähdä vain pienen palan tummaa taivasta, jonka halki suuret ilmalaivat kynsivät. Monitasoliittymät ja yksiraiteiset junaradat vilisivät sen katutasoilla, kuin suuret verisuonet.

Kun Tilintarkastaja saapui viimein asuntoonsa, odotti häntä suuri kasa kirjeitä. Vuokra, laskut, vakuutukset, jotain jäi yli vielä teollisesti valmistettuun ruokaan, ja säästöön, ehkä jotain matkaa varten. Puhelimen vastaajassa ei ollut mitään. Se nainen ei enää ollut soittanut kahteen kuukauteen.

Onneksi oli aina musiikki, jota saattoi kuunnella sen vähäisen vapaa-ajan, ja uppoutua nojatuoliin. Avata viskipullo ja ottaa lasillisen. Katsoa ulos ikkunasta synkillä taivailla kyntäviä ilmalaivoja. Sulkea silmänsä haaveisiin, pois tästä maailmasta, pois tästä elämästä.
Kunnes taas joutui säpsähtäen heräämään kelloon aamulla ja kiirehtimään metroon. Näin kuluivat kaikki päivät ja vuodet. Lopulta ne alkoivat tuhota tämän terveyttä, mieltä ja elämänhalua.

Tämä onneton ihminen oli kuitenkin huomannut yhden erityisen asian tässä kaupungissa. Joka ilta, kun hän nousi metroasemalta katutasanteelle, ja lähti kävelemään kotiin. Seisoi naapurikorttelin kulmalla jotain kaunista.

Hän oli moderni kurtisaani, maksullinen nainen. Ei mikään harvinainen näky tässä hektisessä kaupungissa. Mutta hänessä oli jotain erikoista. Hän oli keijumainen lumenvalkoiseen turkikseen pukeutunut nainen. Hän toden totta näytti joltain valoa hohtavalta yliluonnolliselta olennolta tummilla ja likaisilla kujilla. Vaaleat sääret pistivät esiin turkistakista ja korkokenkien ääni kuului kadulla, tämän kävellessä viettelevästi.  Hento käsi piti savuketta ja vei sen maalatuille huulille. Tilintarkastajan kävellessä ohitse, hän saattoi tuntea kauniin silmäparin tarkkailevan häntä.

Tässä naisessa oli jotain tuttua ja jotain turvallista. Tunne, että heitä yhdistäisi jokin elämää suurempi asia. He näkivät joka päivä, kun Tilintarkastaja käveli kotiinsa.

Eräänä iltana hän käveli taas tämän naisen ohitse, mutta tällöin Tilintarkastaja kuuli naisen huutavan peräänsä: ”Menninkäinen, emmekö voisi jo lopettaa tätä peliä?” Tilintarkastaja pysähtyi ja kääntyi. Hämmentyneenä ja hieman ujostellen hän asteli naisen luokse. ”Huono tapa saada asiakkaita nimittelemällä näitä.” hän sanoi. ”Suo anteeksi kultaseni, mutta tykkään kutsua sinua sillä nimellä. Sen ei ole tarkoitus loukata, päinvastoin!” nainen vastasi hymyillen.

”Miten vain! Olen nähnyt sinut usein näillä kulmilla. Sinun kaltaisen naisen ei pitäisi liikkua täällä, tämä on vaarallinen kaupunginosa. Kuka oikein olet?”

”Minua voit kutsua Päivänsäteeksi. Kuule, meillä on paljon puhuttavaa! Miksemme menisi yhdelle drinkille? Elä pelkää, en pure.”

Tilintarkastaja oli hämillään. Hän ja tuo nainen drinkille? Toisaalta tätä hän oli salaa toivonut aina ja nyt tilaisuus tarjottiin hänelle kuin lahja. Hän voisi ottaa selvää tuosta katujen naisesta, tällä oli aivan varmasti jotain tärkeää asiaa. Hän aisti naisesta paljon turvaa, lämpöä ja ystävällisyyttä.

Päivänsäde ja Tilintarkastaja astuivat läheiseen neonvaloilla koristeltuun yökerhoon.  He ottivat cocktailit tiskiltä ja astelivat syrjäiseen pöytään. ”Puhun sinulle suoraan, menninkäiseni. Tiedän sinusta paljon. Olen seurannut sinua pitkään. Tiedän, että vihaat tätä paikkaa ja olet onneton kaiken aikaa, eikö vain?” Päivänsäde hymyili ja katseli tätä meikatuilla silmillään”

"Kieltämättä olet aivan oikeassa. Tuntuu usein, että jokainen päivä on vain uusi painajainen." Tilitarkastaja vastasi.

”Tiedän täsmälleen mitä tarkoitat! Syy ei ole sinussa, vaan tässä maailmassa.  Ymmärrätkö, me olemme alun perin eri maailmasta, menninkäiseni! Olemme vain eksyneet ja jääneet loukkuun tänne. Tutki sydäntäsi, niin tiedät, että olen oikeassa!”

Tilintarkastaja ei tiennyt mitä ajatella, nainen tuntui olevan aivan omissa maailmoissaan. Mutta ihan kuin hänen puheillaan olisi perää. Hänen läheisyydessään oli ihana olla ja kaikesta huolimatta, hän ymmärsi Päivänsädettä äärimmäisen hyvin.

”Tuota... tiedätkö mitään tapaa palata tuohon kotimaailmaan?” hän kysyi uteliaana.

Nainen kaivoi käsilaukustaan pienen lääkepakkauksen. ”Tässä maailmassa ei ole taikuutta juuri lainkaan. Mutta siitä huolimatta sain tehtyä pienen loitsun.” hän ojensi koristetuilla kynsillään lääkerasian Tilintarkastajalle.

”Ota nämä kaikki kerralla ja juo lasi vettä. Ne auttavat sinut kotimaailmaamme. Mutta muista: Sinun on oltava valmis jättämään kaikki ja luopumaan kaikesta! Muuten sinua odottaa kamala kohtalo. Tämä loitsu on peruuttamaton.” Päivänsäde neuvoi. Tilintarkastaja otti pakkauksen käteensä ja katsoi sen sisältöä.

"Miksi et sitten itse käytä näitä? Miksi et itse palaa maailmaamme?" hän kysyi Päivänsäteeltä.

"Minä en voi palata sinne tai kuolen! Ymmärrätkö, että sinä olet eksynyt, mutta minut on sieltä karkotettu. Sen takia tiedän tämän kaiken. Sinä voit kuitenkin palata! Sinun kuuluu palata, et voi elää täällä, kuten tiedät!" Päivänsäde vastasi. Tilintarkastaja sujautti pakkauksen taskuunsa mietteliäänä.

”Olet kovin ystävällinen, Päivänsäde. Mitä olen velkaa tästä kaikesta?” 

”Yleensä otan aina maksun palveluistani, mutta koska olet menninkäinen, saat tämän ilmaiseksi!”

”Mikään ei ole ilmaista. Voisinko saattaa sinut ainakin kotiisi?”

He kävelivät koko matkan puhuen tästä maailmasta, Keijujen maasta ja elämistään. He nauroivat paljon, pitkästä aikaa. Saavuttuaan Päivänsäteen pinkkien neonvalojen valaisemaan pieneen vuokra-asuntoon, heittivät he takit yltään, kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja suutelivat.

Aamulla Päivänsäde heräsi vuoteeltaan ja katsoi hymyillen vieressään makaavaa rakastaan. Samassa hän huomasi tyhjän vesilasin ja käytetyn lääkepakkauksen yöpöydällä. "Voi rakas menninkäiseni, uskoit sittenkin minua!" hän alkoi itkeä, ja halasi voimakkaasti Menninkäisen kuollutta ruumista. Se oli vielä lämmin.

Samaan aikaan, Keijujen maassa, Menninkäinen heräsi säpsähtäen luolasta. Tutut asiat täyttivät hänen aistinsa. Maan uumenissa kyti vahva taikuus, hän tunsi sen! Ilmassa oli virtasi mystiset voimat. Hän oli päässyt kotiin viimeinkin! Loitsu oli toiminut, kuten hän toivoi! Suuri tyhjiö oli täyttynyt hänen sisällään. Menninkäinen könysi ulos pimeään öiseen maailmaan, jossa kaksi kuuta hohti taivaalla.

Mutta samassa hän muisti Päivänsäteen ja suuri ikävä valtasi hänet. Nyt hän tajusi: Tuo keijukainen oli ainoa asia siinä toisessa maailmassa, josta hän ei ollutkaan valmis luopumaan! Voi Päivänsäde, kuinka hän rakastikaan tätä, mutta maailmojen välinen kuilu oli tullut heidän väliinsä.

Kuningatar Hopeakieli

Olipa kerran kaukainen valtakunta, jota hallitsi nuori ja ylväs kuningatar. Hän oli taitava neuvottelija ja puhuja. Hänen heleä äänensä ja kauniit sanansa toivat tälle kaiken, mitä hän ikinä halusikaan. Hän oli kuitenkin hyvin ilkeä ja ajatteli vain itseään. Kuningatar olikin myös hyvin julkea suustaan ja suuttuneena tämä kirosi, pilkkasi, sekä manasi kaiken aikaa.

Mistä hän sitten oli tälläiseksi tullut? Lieneekö syynä liian monta yksinäistä talvea, silmään lentänyt jääpeilin siru vai liian hemmoteltu kasvatus? Joka tapauksessa linnassaan tämä nainen tunnettiin röyhkeänä ja ivallisena naisena, joka helposti tukisti palvelijoitaan tai kirosi nämä hävyyttömyyksillä. Syyksi riitti viilenemään päässyt keitto tai valinnanvaikeus tanssiaisvaatteista.

Suurimmat asiat, joista tämä tykkäsi, olivat runonlausunta ja laulaminen. Ne saivat hänet aina iloiseksi. Näistä ominaisuuksista häntä arvostettiin paljon ja hänet tunnettiin niistä laajalti. Hänen heleän äänensä maine kantoi moneen kaukaiseenkin valtakuntaan. Taitavilla sanoillaan hän sai monia tilanteita ratkeamaan ja voitti suosiota itselleen, ilkeastä luonteestaan huolimatta.

Eräänä päivänä tätä kamalaa kuningatarta odotti kuitenkin rangaistus ilkeydestään. Hän oli ajamassa kotilinnaansa suurista juhlista. Hän kaahasi tapansa mukaan hurjaa vauhtia halki kylien ja pitkin maanteitä. Kaikki joutuivat väistämään tätä henkensä edestä. Tuona iltana kuitenkin vaunut pysähtyivät yllättäen. Kuningatar raivostui: Kuka kehtasi pysäyttää hänet? Hän astui vihaisena ulos ja suuttui vielä enemmän, kun tämän iltapuku kastui mutaan. Keskellä tietä hän näki kerjäläisen: raihnaisen ja likaisen miehen. Kuningatar käveli tämän eteen ja kirosi hänet maan rakoon. Hän uhkaili kerjäläistä vankityrmällä ja lopuksi nauraen potkaisi tätä korkokengällään.

Mutta tällöin kerjäläinen nousi salamannopeasti. Hän heitti kaapunsa syrjään ja hän osoittautui pelätyksi velhoksi! Yhdellä kädenheilautuksellaan hän sinkosi kuningattaren panssaroidut henkivartijat ojaan. Hän tarttui kuningatarta kurkusta ja salamannopeasti veti esiin pienen veitsensä. Kuningatar tunsi vihlovan kivun ja tunsi suunsa täyttyvän verellä: Velho oli leikannut hänen kielensä irti!

Velho piteli kieltä kädessään ja nauroi: "Kuinkas nyt ivaattte ja pilkkaatte, teidän majesteettinne? Varastan törkeän äänenne rangaistuksena röyhkeydestänne! Mutta, koska en alennu teidän tasolle, lupaan, että saatte kielenne takaisin, kun opitte olemaan siistimpi suustanne!"

Nämä sanat kuningatar ehti kuulla, kunnes hän pyörtyi kuraiselle tielle, ja veri valui hänen suustaan vuolaana virtana.

***

Tästä lähtien kuningatar vetäytyi omaan linnaansa. Viha, häpeä ja kauna täyttivät hänet. Hän ei enää poistunut juhliin tai ottanut lukuisia ihailijoitaan vastaan. Hän eristäytyi kaikesta ja päästi vain muutamat palvelijat auttamaan tätä päivittäisissä toimissaan. Koska tämä ei enää voinnut puhua, saati kehdannut millään tapaa avata suutaan, kirjoitti tämä sanansa paperille.

Huhut alkoivat liikkua tämän äänen katoamisesta ja eristäytymisestä. Hän kuuli ivallisia puheita ja pahoja valheita itsestään. Hänestä alettiin tehdä pilaa ja kuningatarta halveksuttiin. Mitään hän ei kuitenkaan saattanut tehdä. Ilman ääntään hän oli täysin aseeton ja kykenemätön käskemään.

Muutaman vuoden päästä kukaan ei enää pelännyt tätä ja hovin ministerit alkoivat suunnitella hallitsijan vaihtoa. Mykkä ei voisi puolustautua mitenkään, tämä olisi helppo syöstä vallasta! Tarvittaisiin vain pieni lavastus ja nopea oikeudenkäynti. Tämän jälkeen lopulta mestaus tai ikuinen vankeus tyrmässä. Pian kaikki oli suunniteltu ja seuraavana päivänä tämä suuri ansa tulisi laukeamaan.

Linnan kaartille kerrottiin tästä katalasta suunnitelmasta ja sotilaille annettiin käskyt, kuinka valtijatar tultaisiin riisumaan vallasta. Yksi sotilaista oli kuitenkin hyvin levoton kuullessaan nämä käskyt, sillä hänen tehtäväkseen uskottiin valtijattaren pidättäminen tyrmään.

Raskain askelin tämä nousi torniin, jonne kuningatar oli vetäytynyt. Hän avasi tornin kammion oven ja näki valtijattaren nurkassa yksinään. Ennen niin suuri ja mahtava nainen oli vajonnut synkäksi ryysyläiseksi. Tämä nyyhkytti ja oli vaipunut epätoivoon. Olihan tämä menettänyt kaiken arvovaltansa, maineen, kunnian ja kauneuskin oli alkanut rapistua yksinäisyydessä.

Kaartilainen oli palvellut emäntäänsä pitkään ja saanut paljon perättömiä nuhteita. Milloin tämä oli sivaltanut tätä kasvoille tai milloin heitellyt astioilla. Paljon oli julma hallitsijatar häneen kiukkuaan ja kirosanojaan purkanut.

Tämä kaartilainen oli kuitenkin harvinainen tapaus siinä mielessä, että tämä näki kuningattaren kovan ulkokuoren lävitse. Hän näki tämän sisällä lämpöä ja aitoja tunteita. Hän näki ryysyisen valtijattaren kauniina kukkana tuon kylmän tornin lattialla. Hän ei voinnut täyttää petollista käskyä vaan päätti pelastaa tämän, oman henkensä uhalla!

Hän polvistui valtijattarensa eteen, sanoen: "Teidän korkeutenne, teitä vastaan on laadittu juoni. Huomenna koittaa kuoleman hetki. Mutta asioiden ei näin tarvitse mennä! Tarttukaa kädestäni kiinni, vien teidät turvaan, ja johdatan pois tästä valtakunnasta!"

Kuningatar katsoi ihmeissään tätä jaloa sotilasta. Kaiken yksinäisyyden ja epätoivon keskellä kuningatar näki, että joku koitti kaikesta huolimatta auttaa häntä. Häntä! Mitätöntä ja valtansa menettänyttä olentoa! Maineella, kruunulla ja puheilla ostettu suosio onkin aivan tyhjää, kun ihminen on lyöty maahan. Hän ymmärsi, kuinka avuton voikaan ihminen lopulta olla, ja kuinka hänen ilkeytensä on jättänyt tämän aivan yksin. Ainoa, joka häntä haluaisi enää auttaa, oli vähäinen, alempiarvoinen, mutta hyväsydäminen ihminen. Hän muisti, kuinka oli tuotakin poloa sotilasta kohdellut niin kaltoin aikoinaan. Kaikesta huolimatta hänen eteensä aukeni uusi mahdollisuus ja reitti pelastukseen!

Samassa hän itki kyyneleitä ja tarttui molemmin käsin sotilaaseen halaten häntä. Tällöin tapahtui ihme ja hän lausui yllättäen: "Ystävällisyytesi on suunnaton lahja, jota en ansaitsisi! Anna anteeksi! Olen niin pahoillani kaikesta mitä olen sinullekin tehnyt!"

Velhon antama lupaus oli pitänyt ja tämän langettama kirous haihtunut!

***

Linnan valtaistuinsalissa ministerit hovin kanssa kinastelivat, kuka kruunattaisiin uudeksi hallitsijaksi. Sopua ei syntynyt ja jokainen koitti saada hallitsijan virkaa itselleen. Samassa ovet pamahtivat auki ja saliin astui itse kuningatar, vierellään uskollinen sotilaansa. Kuningatar oli pukeutunut mustaan ja punaiseen juhlapukuun, jota koristivat valkoiset pitsit ja verenpunainen viitta seurasi häntä. Hän oli verhoutunut hopeakoruihin ja kannatteli valtikkaansa toisessa kädessään. Totisesti hän oli ylväämpi kuin aikoihin!

Hän katsoi hoviväkeä hymyillen ja lausui: "Kas, täällä ovat kaikki rakkaat ja uskolliset palvelijani! Voisitteko ystävällisesti kertoa valtijattarellenne, mitä asiaa tämä kokous mahtaa koskea?"

Koko hovi kumartui hänen eteensä. Nuo sanat kuulleessaan ministereihin iski pelonsekainen kunnioitus. Tuo ylväs nainen asteli kohti valtaistuintaan heleästi nauraen ja tällöin he kaikki näkivät: kuningatar oli saanut kielensä takaisin, mutta se ei ollut mikään tavallinen kieli, vaan se oli puhdasta loistavaa hopeaa! Siitä lähtien hänet tunnettiin nimellä Kuningatar Hopeakieli.

Hopeakielen matka yön halki tulee vielä saamaan jatkoa.

Ruusu, värttinä ja syvä uni

Olipa kerran hyvin erikoinen haltijatar. Hän asui kuningaskunnan rajamailla hieman vinoon ränsistyneessä linnassa, jossa oli villiintynyt ruusutarha.

Hänen olemuksensa oli muista tuon maan haltijattarista hyvin erilainen. Tämä rakasti keskiyötä ja iltahämärää. Hän olikin syntynyt varjoista ja kuunvalosta. Haltijatar pukeutui näihin rakastamiinsa elementteihin ja hän oli aina verhoutunut violettiin, sekä mustaan. Toisin kuin muut haltijattaret, oli tämä oppinut loitsut ja voimansa tummien taikakirjojen kautta. Huhuttiin, että hän osasi muuttua mustaksi lohikäärmeeksi.

Kaikki karttoivat ja pelkäsivät tätä. Hänen olemus ja mieltymyksensä nähtiin häiritsevinä ja kammottavina. Hänen ulkonäkönsä oli vallan erilainen kuin tuon maan muiden haltijattarien. Täten hän oli tottunut elämään yksinään ja omassa rauhassaan. Ystävinään tällä oli lemmikkejä, joista rakkain oli musta korppi.

Eräänä päivänä tuossa valtakunnassa koitti ilon päivä. Hallitsijapari oli saanut ensimmäisen lapsensa. Tämä oli kaunis prinsessa ja kaikki juhlivat tätä päivää. Pian järjestettiin ristiäiset, joihin kutsuttiin kaikki tärkeät henkilöt, ja kaikki haltijattaret.

Varjojen haltijatar ei kuitenkaan saanut koskaan kutsua. Hän mietti, että ehkä he olivat vain unohtaneet hänet. Ehkä posti oli kadottanut kirjeen, tai se oli myöhässä! Hän oli kuitenkin tunnettu olento näillä mailla, ehkä hän ei edes tarvinnut kutsua!
Näitä asioita varjojen haltijatar mietti ja päätti kuitenkin osallistua juhliin. Hän voisi tuoda niin hienon lahjan nuorelle prinsessalle, että kukaan ei välittäisi tämän läsnäolosta! Hän ajatteli, että hänen antama ihana lahja voisi lähentää hänen välejään kuningasperheeseen. Hän voisi saada uusia ystäviä, eikä kukaan pelkäisi häntä enää.

Tätä lahjaa toteuttaessaan haltijatar vietti pitkät yöt linnansa yksinäisessä tornissa. Täällä hän kutsui suuria voimia luokseen ja loihti mahtavan lumouksen. Se oli totisesti suurin työ, mitä hän oli ikinä tehnyt. Kun lumous oli vihdoin valmis, lähti hän kuninkaanlinnaan juhliin. Hän puki ylleen kauneimman yönmustan juhla-asun, tumman violetin viitan, pitkät käsineet ja suosikkipäähineensä. Hän otti vielä mukaansa taikasauvan ja korppinsa.

Kun hän saapui juhliin, odotti tätä kamala yllätys. Hänen astuessa juhlasaliin, loppui siellä vallinnut riemu ja soitto heti. Hän näki, että juhlavieraat kääntyivät hänestä pois. He pelkäsivät, että joutuisivat noidutuiksi tämän katseesta. Salin toisessa päädyssä valtaistuimilla hallitsijapari nousi seisomaan vihaisesti. Heidän vieressään olevat muut haltijattaret tuijottivat häntä raivoissaan.
Kuningas huusi tälle ankaralla äänellään: ”Sinua ei ole tänne kutsuttu! Katoa silmistämme!” 
Haltijatar säikähti tästä kovasti ja itkuaan pidätellen hän vaikersi: ”Anteeksi, tuota, minä en tarkoittanut mitään pahaa. Haluaisin vain antaa oman lahjani pienelle prinsessalle...”
Tämän keskeytti kuninkaan puoliso raivoissaan kirkuen: ”Me emme halua sinulta mitään muuta kuin että jätät meidät rauhaan!”
Haltijatar oli hädissään ja pahoillaan. Kaikki vieraat olivat kaikonneet hänen ympäriltään. Hän oli yksin suuren salin keskellä.
Pelosta vapisevalla äänellä haltijatar sanoi: ”Lupaan poistua täältä, mutta sitä ennen haluan antaa lahjani”. 
Hän astui lähemmäs kuningasparin edessä olevaa kehtoa, jossa nuori prinsessa oli. Tämä kohotti taikasauvansa ja lausui: ”Kun nuori prinsessa täyttää kuusitoista vuotta, iskee hän kätensä rukin värttinään, ja nukahtaa sadaksi vuodeksi turvalliseen uneen. Ja te nukahdatte hänen myötään ja koko linna on turvassa kaikelta pahalta tämän ajan! Tämän jälkeen koittaa suuri onni ja riemu teitä kaikkia!”.

Haltijattaren yllätykseksi kukaan ei ollut iloissaan tästä suojaavasta loitsusta, vaan sen sijaan kuningas mylvi raivoissaan: ”Sotilaat, hyökätkää tämän otuksen kimppuun!”
Haltijatar jähmettyi pelosta. Kymmenet sotilaat ryntäsivät aseet tanassa tämän kimppuun. Hädin tuskin hän muisti katoamisloitsunsa. Juuri kun sotilaat olivat lyömässä tätä, haihtui hän vihreiden liekkien mukana.

Kaikki kirosivat juhlien jälkeen tätä haltijatarta ja hänestä tuli entistä vihatumpi. Kuningas olisi varmasti lähettänyt armeijansa tämän kotiin, mutta näillä oli tärkeämpää tekemistä. Loitsua vastustaakseen oli kuningas määrännyt kaikki rukit värttinöineen kuningaskunnassa poltettavaksi. Yötä päivää paloi kylien toreilla rukkien roviot.

Vuodet kuluivat ja haltijatar eleli harmissaan linnassaan. Ehkä hänen antama lahjansa oli tosiaan huono ja häntä alkoi kaduttaa se. Hän mietti, kuinka voisi palauttaa kuningasparille luottamuksensa. Samassa hän keksi, että tällä oli vielä oma rukki. Se olisi todennäköisesti nyt viimeinen rukki valtakunnassa. Hän voisi tuoda sen kuninkaan eteen! Hän, Yön Haltijatar, olisi se sankaritar, joka viimeisen rukin luovutti poltettavaksi. Tämä ele varmasti palauttaisi hänen arvostuksensa ja saisi ehkä kuninkaankin pyytämään anteeksi.

Samantien hän nappasi rukin mukaan ja loihti itsensä linnan muurien sisälle. Hän lähti kantamaan rukkia kuninkaan eteen, kunnes törmäsi linnan käytävällä nuoreen prinsessaan. Tämä oli nyt kasvanut jo nuoreksi naiseksi.
Prinsessa katsoi rukkia ja kysyi: ”Mikä on tuo outo laite, jota kannat? En ole tuollaista koskaan nähnyt!” 
Haltijatar oli hieman hämillään ja vastasi: ”Nuori neiti, se on rukki, mutta unohda se. Olen vain ohikulkumatkalla ja vien tämän muualle.”
Tähän prinsessa tivasi: ”Ei! Anna se minulle, haluan käyttää sitä! Niin mielenkiintoinen ja kaunis on tuo laite!” Prinsessa alkoi repiä väkisin rukkia haltijattaren käsistä ja huutaen: “Olen prinsessa! Sinun täytyy totella minua, senkin kotka!”
Oikeasti haltijattarella oli taikuuden takia kymmenen miehen voimat, hänen sisällään asui musta lohikäärme ja hän tunsi kokonaisia loitsukirjoja ulkoa. Mutta hän ei koskaan ollut käyttänyt näitä viattomia vastaan. Täten hän säikähti ja pelästyi. Rukki irtosi hänen otteestaan ja prinsessa löi sen värttinään vahingossa kätensä.

Samassa haltijattaren lumous astui voimaan. Prinsessa nukahti syvään uneen ja vajosi maahan. Kaikki linnassa nukahtivat myös. Kuningaspari vajosi uneen valtaistuimilleen, sotilaat porteille, palvelijat keittiöihin ja talleihin. Suuret ruusupensaat kasvoivat hetkessä linnan ympärille ja kohosivat korkeuksiin, peittäen sen kokonaan. Vain korkeimmat liput jäivät esiin ruusupensaiden keskeltä.

”Ei, ei! En minä tätä halunnut!” -Haltijatar kirkui paniikissa. Mutta edes hän ei enää voinut mitään muuta, kuin kantaa nuoren prinsessan hänen valtavaan petiin, ja asettaa hänet sinne nukkumaan satavuotista untaan.

Vuodet taas kuluivat ja kuten haltijatar oli aavistanut. Saapuivat varjot ja epätoivo maahan. Edes valtakunnan muut haltijattaret eivät voineet tehdä mitään ja he pakenivat koloihinsa piiloon. Rosvojoukot ja barbaarit laskeutuivat vuorilta ja ryöstivät valtakuntia. Tulet loimusivat muuttaen yöt päiviksi. Suolaa kylvettiin peltoihin ja kulkutaudit seurasivat hävityksen aaltoa. Mutta kaikelta tältä oli tuo ruusujen ympäröimä linna turvassa. Kukaan ei päässyt läpäisemään sen piikikästä suojamuuria. Yön Haltijatar usein vartioi linnaa ja tällöin ryövärit kohtasivat mustan lohikäärmeen.

Sodat tulivat ja menivät. Kului sata vuotta ja maa alkoi toipua haavoistaan. Oli ihana kevät, kun eräänä päivänä nuori prinssi ratsasti maahan. Hän oli kuullut tästä mystisestä linnasta ja päätti päästä sen sisään. Hän onnistui siinä, missä muut olivat epäonnistuneet, ja hän pääsi sisään. Ruusupensaat väistyivät lumouksen ajan käydessä vähiin. Prinssi astui linnanpihalle ensimmäisenä ihmisenä sataan vuoteen. Täällä kaikki nukkuivat siinä mihin olivat aikoinaan jääneet. Hän lopulta löysi kauniin prinsessan suurelta pediltään ja suuteli tätä ruusunpunaisille huulille. Lumous päättyi ja koko linna heräsi syvästä unesta. Prinssi ja prinsessa rakastuivat toisiinsa, sadan vuoden ikäerosta huolimatta. Pian näiden suurenmoisia kuninkaallisia häitä vietettiin ja riemun päivät palasivat valtakuntaan. Prinssi ja prinsessa elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

Entäs Yön Haltijatar? Hän katseli korppinsa kanssa juhlivaa linnaa läheiseltä kukkulalta. Onni valtasi hänen sydämensä, sillä niin paljon iloa hän tunsi antaneensa valtakunnalle. Tämän tiesivät myös linnan juhlijat, ja he tunsivat piston sydämissään. He olivat heräneet muustakin, kuin pitkästä, syvästä unesta.

Sen pituinen se.

Ossianin paluu

Asuipa kerran kaukaisella vihreällä saarella Ossianiksi kutsuttu nuori sankari. Hän oli saaren taitavimpia runoilijoita ja peloton soturi. Niin suuret olivat hänen urotyönsä, että hän oli päässyt vain sankareista koostuvan Fiannan pöydän jäseneksi.Hän oli myös päässyt vierailemaan legendaariseen Tir Na Nogin maahan, joka myös Nuoruuden maana tunnetaan.

Tämä on saari, jossa aika ei kulkenut. Täällä kultaisten aikojen taika vielä eli vahvana, ja kaikki päivät olivat iloa ja juhlaa. Kuolevaisten suru ei tänne ylettynyt. Täällä asui haltioita, keijuja ja muita vanhojen aikojen olentoja. Joskus tänne kutsuttiin myös kuolevaisia kuten Ossianin tapauksessa oli käynnyt.

Tässä oudossa maassa Ossian tapasi neidon nimeltä Niamh. Tätä kutsuttiin myös Kultahiukseksi, sillä hän oli satumaisen kaunis kuolematon nainen. He rakastuivat toisiinsa ja Ossian päätti jäädä asumaan tämän kanssa Tir Na Nogin saarelle.  

Kolme vuotta he elivät täällä ja heidän rakkautensa kasvoi syväksi ja vahvaksi. Tästä huolimatta alkoi Ossian välillä katsella rannalta horistonttiin ja kaivata kotiinsa. Niamh koitti lohduttaa miestään sanomalla, että tämä olisi hänen kotinsa nyt. Hän kuitenkin näki valtavan kaipuun ja ikävän miehensä kasvoilta. Eräänä päivänä hän valjasti Ossianille valkoisen ratsun ja sanoi, että tämä voisi vierailla kotonaan. Hän kuitenkin varoitti rakastaan laskeutumasta ratsailta maahan, sillä kuolevaisten maailma oli hyvin erilainen kuin Tir Na Nog.

Ossian hyvästeli neitonsa, nousi ratsunsa selkään ja laukkasi Keijujen meren ylitse kuolevaisten maahan. Perille päästyään hän palasi suurelle kotitilalleen, mutta huomasi, että jäljellä oli vain luonnon valtaamia raunioita. Aika oli kulkenut kuolevaisten maailmassa nopeammin ja satoja vuosia oli kulunut siitä, kun hän lähti. Kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet, eikä jäljellä ollut enää mitään.

Murheellisena Ossian ratsasti pitkin vanhoja maitaan, kunnes yllättäen kuuli avunhuutoja. Hän näki miehiä, jotka koettivat nostaa suurta kivenjärkälettä. Hädissään he kertoivat, että heidän veljensä ovat jääneet sen alle loukkuun. Niamhin varoitus muistissaan Ossian auttoi heitä vetämällä järkälettä ratsunsa selästä, muiden työntäessä. Pian se liikahti syrjään, ja sen alle jääneet pääsivät turvaan. Rasituksesta Ossianin satulan remmi kuitenkin katkesi, ja hän putosi maahan. Samassa vuodet saivat hänet kiinni ja tämä huusi kivusta. Hetkessä nuoresta Ossianista tuli ikivanha harmaa vanhus ja lopulta hän muuttui pölyksi.

Illalla Tir Na Nogin rannalla Niamh Kultahiuksen pahin pelko oli käynnyt toteen: hän näki vain yksinäisen ratsun palaavan ja pohjaton murhe täytti hänen sydämensä. Suuren surun murtamana hän jäi elämään päättymätöntä elämäänsä, Ossiania ikuisesti kaivaten.