Ossianin paluu

Asuipa kerran kaukaisella vihreällä saarella Ossianiksi kutsuttu nuori sankari. Hän oli saaren taitavimpia runoilijoita ja peloton soturi. Niin suuret olivat hänen urotyönsä, että hän oli päässyt vain sankareista koostuvan Fiannan pöydän jäseneksi.Hän oli myös päässyt vierailemaan legendaariseen Tir Na Nogin maahan, joka myös Nuoruuden maana tunnetaan.

Tämä on saari, jossa aika ei kulkenut. Täällä kultaisten aikojen taika vielä eli vahvana, ja kaikki päivät olivat iloa ja juhlaa. Kuolevaisten suru ei tänne ylettynyt. Täällä asui haltioita, keijuja ja muita vanhojen aikojen olentoja. Joskus tänne kutsuttiin myös kuolevaisia kuten Ossianin tapauksessa oli käynnyt.

Tässä oudossa maassa Ossian tapasi neidon nimeltä Niamh. Tätä kutsuttiin myös Kultahiukseksi, sillä hän oli satumaisen kaunis kuolematon nainen. He rakastuivat toisiinsa ja Ossian päätti jäädä asumaan tämän kanssa Tir Na Nogin saarelle.  

Kolme vuotta he elivät täällä ja heidän rakkautensa kasvoi syväksi ja vahvaksi. Tästä huolimatta alkoi Ossian välillä katsella rannalta horistonttiin ja kaivata kotiinsa. Niamh koitti lohduttaa miestään sanomalla, että tämä olisi hänen kotinsa nyt. Hän kuitenkin näki valtavan kaipuun ja ikävän miehensä kasvoilta. Eräänä päivänä hän valjasti Ossianille valkoisen ratsun ja sanoi, että tämä voisi vierailla kotonaan. Hän kuitenkin varoitti rakastaan laskeutumasta ratsailta maahan, sillä kuolevaisten maailma oli hyvin erilainen kuin Tir Na Nog.

Ossian hyvästeli neitonsa, nousi ratsunsa selkään ja laukkasi Keijujen meren ylitse kuolevaisten maahan. Perille päästyään hän palasi suurelle kotitilalleen, mutta huomasi, että jäljellä oli vain luonnon valtaamia raunioita. Aika oli kulkenut kuolevaisten maailmassa nopeammin ja satoja vuosia oli kulunut siitä, kun hän lähti. Kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet, eikä jäljellä ollut enää mitään.

Murheellisena Ossian ratsasti pitkin vanhoja maitaan, kunnes yllättäen kuuli avunhuutoja. Hän näki miehiä, jotka koettivat nostaa suurta kivenjärkälettä. Hädissään he kertoivat, että heidän veljensä ovat jääneet sen alle loukkuun. Niamhin varoitus muistissaan Ossian auttoi heitä vetämällä järkälettä ratsunsa selästä, muiden työntäessä. Pian se liikahti syrjään, ja sen alle jääneet pääsivät turvaan. Rasituksesta Ossianin satulan remmi kuitenkin katkesi, ja hän putosi maahan. Samassa vuodet saivat hänet kiinni ja tämä huusi kivusta. Hetkessä nuoresta Ossianista tuli ikivanha harmaa vanhus ja lopulta hän muuttui pölyksi.

Illalla Tir Na Nogin rannalla Niamh Kultahiuksen pahin pelko oli käynnyt toteen: hän näki vain yksinäisen ratsun palaavan ja pohjaton murhe täytti hänen sydämensä. Suuren surun murtamana hän jäi elämään päättymätöntä elämäänsä, Ossiania ikuisesti kaivaten.