Hänen olemuksensa oli muista tuon maan haltijattarista hyvin erilainen. Tämä rakasti keskiyötä ja iltahämärää. Hän olikin syntynyt varjoista ja kuunvalosta. Haltijatar pukeutui näihin rakastamiinsa elementteihin ja hän oli aina verhoutunut violettiin, sekä mustaan. Toisin kuin muut haltijattaret, oli tämä oppinut loitsut ja voimansa tummien taikakirjojen kautta. Huhuttiin, että hän osasi muuttua mustaksi lohikäärmeeksi.
Kaikki karttoivat ja pelkäsivät tätä. Hänen olemus ja mieltymyksensä nähtiin häiritsevinä ja kammottavina. Hänen ulkonäkönsä oli vallan erilainen kuin tuon maan muiden haltijattarien. Täten hän oli tottunut elämään yksinään ja omassa rauhassaan. Ystävinään tällä oli lemmikkejä, joista rakkain oli musta korppi.
Eräänä päivänä tuossa valtakunnassa koitti ilon päivä. Hallitsijapari oli saanut ensimmäisen lapsensa. Tämä oli kaunis prinsessa ja kaikki juhlivat tätä päivää. Pian järjestettiin ristiäiset, joihin kutsuttiin kaikki tärkeät henkilöt, ja kaikki haltijattaret.
Varjojen haltijatar ei kuitenkaan saanut koskaan kutsua. Hän mietti, että ehkä he olivat vain unohtaneet hänet. Ehkä posti oli kadottanut kirjeen, tai se oli myöhässä! Hän oli kuitenkin tunnettu olento näillä mailla, ehkä hän ei edes tarvinnut kutsua!
Näitä asioita varjojen haltijatar mietti ja päätti kuitenkin osallistua juhliin. Hän voisi tuoda niin hienon lahjan nuorelle prinsessalle, että kukaan ei välittäisi tämän läsnäolosta! Hän ajatteli, että hänen antama ihana lahja voisi lähentää hänen välejään kuningasperheeseen. Hän voisi saada uusia ystäviä, eikä kukaan pelkäisi häntä enää.
Tätä lahjaa toteuttaessaan haltijatar vietti pitkät yöt linnansa yksinäisessä tornissa. Täällä hän kutsui suuria voimia luokseen ja loihti mahtavan lumouksen. Se oli totisesti suurin työ, mitä hän oli ikinä tehnyt. Kun lumous oli vihdoin valmis, lähti hän kuninkaanlinnaan juhliin. Hän puki ylleen kauneimman yönmustan juhla-asun, tumman violetin viitan, pitkät käsineet ja suosikkipäähineensä. Hän otti vielä mukaansa taikasauvan ja korppinsa.
Kun hän saapui juhliin, odotti tätä kamala yllätys. Hänen astuessa juhlasaliin, loppui siellä vallinnut riemu ja soitto heti. Hän näki, että juhlavieraat kääntyivät hänestä pois. He pelkäsivät, että joutuisivat noidutuiksi tämän katseesta. Salin toisessa päädyssä valtaistuimilla hallitsijapari nousi seisomaan vihaisesti. Heidän vieressään olevat muut haltijattaret tuijottivat häntä raivoissaan.
Kuningas huusi tälle ankaralla äänellään: ”Sinua ei ole tänne kutsuttu! Katoa silmistämme!”
Haltijatar säikähti tästä kovasti ja itkuaan pidätellen hän vaikersi: ”Anteeksi, tuota, minä en tarkoittanut mitään pahaa. Haluaisin vain antaa oman lahjani pienelle prinsessalle...”
Tämän keskeytti kuninkaan puoliso raivoissaan kirkuen: ”Me emme halua sinulta mitään muuta kuin että jätät meidät rauhaan!”
Haltijatar oli hädissään ja pahoillaan. Kaikki vieraat olivat kaikonneet hänen ympäriltään. Hän oli yksin suuren salin keskellä.
Pelosta vapisevalla äänellä haltijatar sanoi: ”Lupaan poistua täältä, mutta sitä ennen haluan antaa lahjani”.
Hän astui lähemmäs kuningasparin edessä olevaa kehtoa, jossa nuori prinsessa oli. Tämä kohotti taikasauvansa ja lausui: ”Kun nuori prinsessa täyttää kuusitoista vuotta, iskee hän kätensä rukin värttinään, ja nukahtaa sadaksi vuodeksi turvalliseen uneen. Ja te nukahdatte hänen myötään ja koko linna on turvassa kaikelta pahalta tämän ajan! Tämän jälkeen koittaa suuri onni ja riemu teitä kaikkia!”.
Haltijattaren yllätykseksi kukaan ei ollut iloissaan tästä suojaavasta loitsusta, vaan sen sijaan kuningas mylvi raivoissaan: ”Sotilaat, hyökätkää tämän otuksen kimppuun!”
Haltijatar jähmettyi pelosta. Kymmenet sotilaat ryntäsivät aseet tanassa tämän kimppuun. Hädin tuskin hän muisti katoamisloitsunsa. Juuri kun sotilaat olivat lyömässä tätä, haihtui hän vihreiden liekkien mukana.
Kaikki kirosivat juhlien jälkeen tätä haltijatarta ja hänestä tuli entistä vihatumpi. Kuningas olisi varmasti lähettänyt armeijansa tämän kotiin, mutta näillä oli tärkeämpää tekemistä. Loitsua vastustaakseen oli kuningas määrännyt kaikki rukit värttinöineen kuningaskunnassa poltettavaksi. Yötä päivää paloi kylien toreilla rukkien roviot.
Vuodet kuluivat ja haltijatar eleli harmissaan linnassaan. Ehkä hänen antama lahjansa oli tosiaan huono ja häntä alkoi kaduttaa se. Hän mietti, kuinka voisi palauttaa kuningasparille luottamuksensa. Samassa hän keksi, että tällä oli vielä oma rukki. Se olisi todennäköisesti nyt viimeinen rukki valtakunnassa. Hän voisi tuoda sen kuninkaan eteen! Hän, Yön Haltijatar, olisi se sankaritar, joka viimeisen rukin luovutti poltettavaksi. Tämä ele varmasti palauttaisi hänen arvostuksensa ja saisi ehkä kuninkaankin pyytämään anteeksi.
Samantien hän nappasi rukin mukaan ja loihti itsensä linnan muurien sisälle. Hän lähti kantamaan rukkia kuninkaan eteen, kunnes törmäsi linnan käytävällä nuoreen prinsessaan. Tämä oli nyt kasvanut jo nuoreksi naiseksi.
Prinsessa katsoi rukkia ja kysyi: ”Mikä on tuo outo laite, jota kannat? En ole tuollaista koskaan nähnyt!”
Haltijatar oli hieman hämillään ja vastasi: ”Nuori neiti, se on rukki, mutta unohda se. Olen vain ohikulkumatkalla ja vien tämän muualle.”
Tähän prinsessa tivasi: ”Ei! Anna se minulle, haluan käyttää sitä! Niin mielenkiintoinen ja kaunis on tuo laite!” Prinsessa alkoi repiä väkisin rukkia haltijattaren käsistä ja huutaen: “Olen prinsessa! Sinun täytyy totella minua, senkin kotka!”
Oikeasti haltijattarella oli taikuuden takia kymmenen miehen voimat, hänen sisällään asui musta lohikäärme ja hän tunsi kokonaisia loitsukirjoja ulkoa. Mutta hän ei koskaan ollut käyttänyt näitä viattomia vastaan. Täten hän säikähti ja pelästyi. Rukki irtosi hänen otteestaan ja prinsessa löi sen värttinään vahingossa kätensä.
Samassa haltijattaren lumous astui voimaan. Prinsessa nukahti syvään uneen ja vajosi maahan. Kaikki linnassa nukahtivat myös. Kuningaspari vajosi uneen valtaistuimilleen, sotilaat porteille, palvelijat keittiöihin ja talleihin. Suuret ruusupensaat kasvoivat hetkessä linnan ympärille ja kohosivat korkeuksiin, peittäen sen kokonaan. Vain korkeimmat liput jäivät esiin ruusupensaiden keskeltä.
”Ei, ei! En minä tätä halunnut!” -Haltijatar kirkui paniikissa. Mutta edes hän ei enää voinut mitään muuta, kuin kantaa nuoren prinsessan hänen valtavaan petiin, ja asettaa hänet sinne nukkumaan satavuotista untaan.
Vuodet taas kuluivat ja kuten haltijatar oli aavistanut. Saapuivat varjot ja epätoivo maahan. Edes valtakunnan muut haltijattaret eivät voineet tehdä mitään ja he pakenivat koloihinsa piiloon. Rosvojoukot ja barbaarit laskeutuivat vuorilta ja ryöstivät valtakuntia. Tulet loimusivat muuttaen yöt päiviksi. Suolaa kylvettiin peltoihin ja kulkutaudit seurasivat hävityksen aaltoa. Mutta kaikelta tältä oli tuo ruusujen ympäröimä linna turvassa. Kukaan ei päässyt läpäisemään sen piikikästä suojamuuria. Yön Haltijatar usein vartioi linnaa ja tällöin ryövärit kohtasivat mustan lohikäärmeen.
Sodat tulivat ja menivät. Kului sata vuotta ja maa alkoi toipua haavoistaan. Oli ihana kevät, kun eräänä päivänä nuori prinssi ratsasti maahan. Hän oli kuullut tästä mystisestä linnasta ja päätti päästä sen sisään. Hän onnistui siinä, missä muut olivat epäonnistuneet, ja hän pääsi sisään. Ruusupensaat väistyivät lumouksen ajan käydessä vähiin. Prinssi astui linnanpihalle ensimmäisenä ihmisenä sataan vuoteen. Täällä kaikki nukkuivat siinä mihin olivat aikoinaan jääneet. Hän lopulta löysi kauniin prinsessan suurelta pediltään ja suuteli tätä ruusunpunaisille huulille. Lumous päättyi ja koko linna heräsi syvästä unesta. Prinssi ja prinsessa rakastuivat toisiinsa, sadan vuoden ikäerosta huolimatta. Pian näiden suurenmoisia kuninkaallisia häitä vietettiin ja riemun päivät palasivat valtakuntaan. Prinssi ja prinsessa elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.
Entäs Yön Haltijatar? Hän katseli korppinsa kanssa juhlivaa linnaa läheiseltä kukkulalta. Onni valtasi hänen sydämensä, sillä niin paljon iloa hän tunsi antaneensa valtakunnalle. Tämän tiesivät myös linnan juhlijat, ja he tunsivat piston sydämissään. He olivat heräneet muustakin, kuin pitkästä, syvästä unesta.
Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti