Toinen maailma

Olipa kerran pieni ihminen, joka eli tornitalojen ja synkkien taivaiden peittämässä kaupungissa.

Tämä ihminen oli tilintarkastaja ja töissä tilitoimistossa, jossa hän teki tylsää, ja puuduttavaa työtä joka päivä. Lopulta, kun päivä oli ohitse, matkasi hän metrolla kaupungin toiselle laidalle pieneen kotiinsa. Hän tunsi olevan enemmänkin orja, kuin vapaa ihminen.

Kaupunki, jossa Tilintarkastaja asui, oli valtava metropoli. Se oli rakennettu täyteen korkeita tornitaloja. Niiden välistä saattoi nähdä vain pienen palan tummaa taivasta, jonka halki suuret ilmalaivat kynsivät. Monitasoliittymät ja yksiraiteiset junaradat vilisivät sen katutasoilla, kuin suuret verisuonet.

Kun Tilintarkastaja saapui viimein asuntoonsa, odotti häntä suuri kasa kirjeitä. Vuokra, laskut, vakuutukset, jotain jäi yli vielä teollisesti valmistettuun ruokaan, ja säästöön, ehkä jotain matkaa varten. Puhelimen vastaajassa ei ollut mitään. Se nainen ei enää ollut soittanut kahteen kuukauteen.

Onneksi oli aina musiikki, jota saattoi kuunnella sen vähäisen vapaa-ajan, ja uppoutua nojatuoliin. Avata viskipullo ja ottaa lasillisen. Katsoa ulos ikkunasta synkillä taivailla kyntäviä ilmalaivoja. Sulkea silmänsä haaveisiin, pois tästä maailmasta, pois tästä elämästä.
Kunnes taas joutui säpsähtäen heräämään kelloon aamulla ja kiirehtimään metroon. Näin kuluivat kaikki päivät ja vuodet. Lopulta ne alkoivat tuhota tämän terveyttä, mieltä ja elämänhalua.

Tämä onneton ihminen oli kuitenkin huomannut yhden erityisen asian tässä kaupungissa. Joka ilta, kun hän nousi metroasemalta katutasanteelle, ja lähti kävelemään kotiin. Seisoi naapurikorttelin kulmalla jotain kaunista.

Hän oli moderni kurtisaani, maksullinen nainen. Ei mikään harvinainen näky tässä hektisessä kaupungissa. Mutta hänessä oli jotain erikoista. Hän oli keijumainen lumenvalkoiseen turkikseen pukeutunut nainen. Hän toden totta näytti joltain valoa hohtavalta yliluonnolliselta olennolta tummilla ja likaisilla kujilla. Vaaleat sääret pistivät esiin turkistakista ja korkokenkien ääni kuului kadulla, tämän kävellessä viettelevästi.  Hento käsi piti savuketta ja vei sen maalatuille huulille. Tilintarkastajan kävellessä ohitse, hän saattoi tuntea kauniin silmäparin tarkkailevan häntä.

Tässä naisessa oli jotain tuttua ja jotain turvallista. Tunne, että heitä yhdistäisi jokin elämää suurempi asia. He näkivät joka päivä, kun Tilintarkastaja käveli kotiinsa.

Eräänä iltana hän käveli taas tämän naisen ohitse, mutta tällöin Tilintarkastaja kuuli naisen huutavan peräänsä: ”Menninkäinen, emmekö voisi jo lopettaa tätä peliä?” Tilintarkastaja pysähtyi ja kääntyi. Hämmentyneenä ja hieman ujostellen hän asteli naisen luokse. ”Huono tapa saada asiakkaita nimittelemällä näitä.” hän sanoi. ”Suo anteeksi kultaseni, mutta tykkään kutsua sinua sillä nimellä. Sen ei ole tarkoitus loukata, päinvastoin!” nainen vastasi hymyillen.

”Miten vain! Olen nähnyt sinut usein näillä kulmilla. Sinun kaltaisen naisen ei pitäisi liikkua täällä, tämä on vaarallinen kaupunginosa. Kuka oikein olet?”

”Minua voit kutsua Päivänsäteeksi. Kuule, meillä on paljon puhuttavaa! Miksemme menisi yhdelle drinkille? Elä pelkää, en pure.”

Tilintarkastaja oli hämillään. Hän ja tuo nainen drinkille? Toisaalta tätä hän oli salaa toivonut aina ja nyt tilaisuus tarjottiin hänelle kuin lahja. Hän voisi ottaa selvää tuosta katujen naisesta, tällä oli aivan varmasti jotain tärkeää asiaa. Hän aisti naisesta paljon turvaa, lämpöä ja ystävällisyyttä.

Päivänsäde ja Tilintarkastaja astuivat läheiseen neonvaloilla koristeltuun yökerhoon.  He ottivat cocktailit tiskiltä ja astelivat syrjäiseen pöytään. ”Puhun sinulle suoraan, menninkäiseni. Tiedän sinusta paljon. Olen seurannut sinua pitkään. Tiedän, että vihaat tätä paikkaa ja olet onneton kaiken aikaa, eikö vain?” Päivänsäde hymyili ja katseli tätä meikatuilla silmillään”

"Kieltämättä olet aivan oikeassa. Tuntuu usein, että jokainen päivä on vain uusi painajainen." Tilitarkastaja vastasi.

”Tiedän täsmälleen mitä tarkoitat! Syy ei ole sinussa, vaan tässä maailmassa.  Ymmärrätkö, me olemme alun perin eri maailmasta, menninkäiseni! Olemme vain eksyneet ja jääneet loukkuun tänne. Tutki sydäntäsi, niin tiedät, että olen oikeassa!”

Tilintarkastaja ei tiennyt mitä ajatella, nainen tuntui olevan aivan omissa maailmoissaan. Mutta ihan kuin hänen puheillaan olisi perää. Hänen läheisyydessään oli ihana olla ja kaikesta huolimatta, hän ymmärsi Päivänsädettä äärimmäisen hyvin.

”Tuota... tiedätkö mitään tapaa palata tuohon kotimaailmaan?” hän kysyi uteliaana.

Nainen kaivoi käsilaukustaan pienen lääkepakkauksen. ”Tässä maailmassa ei ole taikuutta juuri lainkaan. Mutta siitä huolimatta sain tehtyä pienen loitsun.” hän ojensi koristetuilla kynsillään lääkerasian Tilintarkastajalle.

”Ota nämä kaikki kerralla ja juo lasi vettä. Ne auttavat sinut kotimaailmaamme. Mutta muista: Sinun on oltava valmis jättämään kaikki ja luopumaan kaikesta! Muuten sinua odottaa kamala kohtalo. Tämä loitsu on peruuttamaton.” Päivänsäde neuvoi. Tilintarkastaja otti pakkauksen käteensä ja katsoi sen sisältöä.

"Miksi et sitten itse käytä näitä? Miksi et itse palaa maailmaamme?" hän kysyi Päivänsäteeltä.

"Minä en voi palata sinne tai kuolen! Ymmärrätkö, että sinä olet eksynyt, mutta minut on sieltä karkotettu. Sen takia tiedän tämän kaiken. Sinä voit kuitenkin palata! Sinun kuuluu palata, et voi elää täällä, kuten tiedät!" Päivänsäde vastasi. Tilintarkastaja sujautti pakkauksen taskuunsa mietteliäänä.

”Olet kovin ystävällinen, Päivänsäde. Mitä olen velkaa tästä kaikesta?” 

”Yleensä otan aina maksun palveluistani, mutta koska olet menninkäinen, saat tämän ilmaiseksi!”

”Mikään ei ole ilmaista. Voisinko saattaa sinut ainakin kotiisi?”

He kävelivät koko matkan puhuen tästä maailmasta, Keijujen maasta ja elämistään. He nauroivat paljon, pitkästä aikaa. Saavuttuaan Päivänsäteen pinkkien neonvalojen valaisemaan pieneen vuokra-asuntoon, heittivät he takit yltään, kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja suutelivat.

Aamulla Päivänsäde heräsi vuoteeltaan ja katsoi hymyillen vieressään makaavaa rakastaan. Samassa hän huomasi tyhjän vesilasin ja käytetyn lääkepakkauksen yöpöydällä. "Voi rakas menninkäiseni, uskoit sittenkin minua!" hän alkoi itkeä, ja halasi voimakkaasti Menninkäisen kuollutta ruumista. Se oli vielä lämmin.

Samaan aikaan, Keijujen maassa, Menninkäinen heräsi säpsähtäen luolasta. Tutut asiat täyttivät hänen aistinsa. Maan uumenissa kyti vahva taikuus, hän tunsi sen! Ilmassa oli virtasi mystiset voimat. Hän oli päässyt kotiin viimeinkin! Loitsu oli toiminut, kuten hän toivoi! Suuri tyhjiö oli täyttynyt hänen sisällään. Menninkäinen könysi ulos pimeään öiseen maailmaan, jossa kaksi kuuta hohti taivaalla.

Mutta samassa hän muisti Päivänsäteen ja suuri ikävä valtasi hänet. Nyt hän tajusi: Tuo keijukainen oli ainoa asia siinä toisessa maailmassa, josta hän ei ollutkaan valmis luopumaan! Voi Päivänsäde, kuinka hän rakastikaan tätä, mutta maailmojen välinen kuilu oli tullut heidän väliinsä.