Kuningatar Hopeakieli

Olipa kerran kaukainen valtakunta, jota hallitsi nuori ja ylväs kuningatar. Hän oli taitava neuvottelija ja puhuja. Hänen heleä äänensä ja kauniit sanansa toivat tälle kaiken, mitä hän ikinä halusikaan. Hän oli kuitenkin hyvin ilkeä ja ajatteli vain itseään. Kuningatar olikin myös hyvin julkea suustaan ja suuttuneena tämä kirosi, pilkkasi, sekä manasi kaiken aikaa.

Mistä hän sitten oli tälläiseksi tullut? Lieneekö syynä liian monta yksinäistä talvea, silmään lentänyt jääpeilin siru vai liian hemmoteltu kasvatus? Joka tapauksessa linnassaan tämä nainen tunnettiin röyhkeänä ja ivallisena naisena, joka helposti tukisti palvelijoitaan tai kirosi nämä hävyyttömyyksillä. Syyksi riitti viilenemään päässyt keitto tai valinnanvaikeus tanssiaisvaatteista.

Suurimmat asiat, joista tämä tykkäsi, olivat runonlausunta ja laulaminen. Ne saivat hänet aina iloiseksi. Näistä ominaisuuksista häntä arvostettiin paljon ja hänet tunnettiin niistä laajalti. Hänen heleän äänensä maine kantoi moneen kaukaiseenkin valtakuntaan. Taitavilla sanoillaan hän sai monia tilanteita ratkeamaan ja voitti suosiota itselleen, ilkeastä luonteestaan huolimatta.

Eräänä päivänä tätä kamalaa kuningatarta odotti kuitenkin rangaistus ilkeydestään. Hän oli ajamassa kotilinnaansa suurista juhlista. Hän kaahasi tapansa mukaan hurjaa vauhtia halki kylien ja pitkin maanteitä. Kaikki joutuivat väistämään tätä henkensä edestä. Tuona iltana kuitenkin vaunut pysähtyivät yllättäen. Kuningatar raivostui: Kuka kehtasi pysäyttää hänet? Hän astui vihaisena ulos ja suuttui vielä enemmän, kun tämän iltapuku kastui mutaan. Keskellä tietä hän näki kerjäläisen: raihnaisen ja likaisen miehen. Kuningatar käveli tämän eteen ja kirosi hänet maan rakoon. Hän uhkaili kerjäläistä vankityrmällä ja lopuksi nauraen potkaisi tätä korkokengällään.

Mutta tällöin kerjäläinen nousi salamannopeasti. Hän heitti kaapunsa syrjään ja hän osoittautui pelätyksi velhoksi! Yhdellä kädenheilautuksellaan hän sinkosi kuningattaren panssaroidut henkivartijat ojaan. Hän tarttui kuningatarta kurkusta ja salamannopeasti veti esiin pienen veitsensä. Kuningatar tunsi vihlovan kivun ja tunsi suunsa täyttyvän verellä: Velho oli leikannut hänen kielensä irti!

Velho piteli kieltä kädessään ja nauroi: "Kuinkas nyt ivaattte ja pilkkaatte, teidän majesteettinne? Varastan törkeän äänenne rangaistuksena röyhkeydestänne! Mutta, koska en alennu teidän tasolle, lupaan, että saatte kielenne takaisin, kun opitte olemaan siistimpi suustanne!"

Nämä sanat kuningatar ehti kuulla, kunnes hän pyörtyi kuraiselle tielle, ja veri valui hänen suustaan vuolaana virtana.

***

Tästä lähtien kuningatar vetäytyi omaan linnaansa. Viha, häpeä ja kauna täyttivät hänet. Hän ei enää poistunut juhliin tai ottanut lukuisia ihailijoitaan vastaan. Hän eristäytyi kaikesta ja päästi vain muutamat palvelijat auttamaan tätä päivittäisissä toimissaan. Koska tämä ei enää voinnut puhua, saati kehdannut millään tapaa avata suutaan, kirjoitti tämä sanansa paperille.

Huhut alkoivat liikkua tämän äänen katoamisesta ja eristäytymisestä. Hän kuuli ivallisia puheita ja pahoja valheita itsestään. Hänestä alettiin tehdä pilaa ja kuningatarta halveksuttiin. Mitään hän ei kuitenkaan saattanut tehdä. Ilman ääntään hän oli täysin aseeton ja kykenemätön käskemään.

Muutaman vuoden päästä kukaan ei enää pelännyt tätä ja hovin ministerit alkoivat suunnitella hallitsijan vaihtoa. Mykkä ei voisi puolustautua mitenkään, tämä olisi helppo syöstä vallasta! Tarvittaisiin vain pieni lavastus ja nopea oikeudenkäynti. Tämän jälkeen lopulta mestaus tai ikuinen vankeus tyrmässä. Pian kaikki oli suunniteltu ja seuraavana päivänä tämä suuri ansa tulisi laukeamaan.

Linnan kaartille kerrottiin tästä katalasta suunnitelmasta ja sotilaille annettiin käskyt, kuinka valtijatar tultaisiin riisumaan vallasta. Yksi sotilaista oli kuitenkin hyvin levoton kuullessaan nämä käskyt, sillä hänen tehtäväkseen uskottiin valtijattaren pidättäminen tyrmään.

Raskain askelin tämä nousi torniin, jonne kuningatar oli vetäytynyt. Hän avasi tornin kammion oven ja näki valtijattaren nurkassa yksinään. Ennen niin suuri ja mahtava nainen oli vajonnut synkäksi ryysyläiseksi. Tämä nyyhkytti ja oli vaipunut epätoivoon. Olihan tämä menettänyt kaiken arvovaltansa, maineen, kunnian ja kauneuskin oli alkanut rapistua yksinäisyydessä.

Kaartilainen oli palvellut emäntäänsä pitkään ja saanut paljon perättömiä nuhteita. Milloin tämä oli sivaltanut tätä kasvoille tai milloin heitellyt astioilla. Paljon oli julma hallitsijatar häneen kiukkuaan ja kirosanojaan purkanut.

Tämä kaartilainen oli kuitenkin harvinainen tapaus siinä mielessä, että tämä näki kuningattaren kovan ulkokuoren lävitse. Hän näki tämän sisällä lämpöä ja aitoja tunteita. Hän näki ryysyisen valtijattaren kauniina kukkana tuon kylmän tornin lattialla. Hän ei voinnut täyttää petollista käskyä vaan päätti pelastaa tämän, oman henkensä uhalla!

Hän polvistui valtijattarensa eteen, sanoen: "Teidän korkeutenne, teitä vastaan on laadittu juoni. Huomenna koittaa kuoleman hetki. Mutta asioiden ei näin tarvitse mennä! Tarttukaa kädestäni kiinni, vien teidät turvaan, ja johdatan pois tästä valtakunnasta!"

Kuningatar katsoi ihmeissään tätä jaloa sotilasta. Kaiken yksinäisyyden ja epätoivon keskellä kuningatar näki, että joku koitti kaikesta huolimatta auttaa häntä. Häntä! Mitätöntä ja valtansa menettänyttä olentoa! Maineella, kruunulla ja puheilla ostettu suosio onkin aivan tyhjää, kun ihminen on lyöty maahan. Hän ymmärsi, kuinka avuton voikaan ihminen lopulta olla, ja kuinka hänen ilkeytensä on jättänyt tämän aivan yksin. Ainoa, joka häntä haluaisi enää auttaa, oli vähäinen, alempiarvoinen, mutta hyväsydäminen ihminen. Hän muisti, kuinka oli tuotakin poloa sotilasta kohdellut niin kaltoin aikoinaan. Kaikesta huolimatta hänen eteensä aukeni uusi mahdollisuus ja reitti pelastukseen!

Samassa hän itki kyyneleitä ja tarttui molemmin käsin sotilaaseen halaten häntä. Tällöin tapahtui ihme ja hän lausui yllättäen: "Ystävällisyytesi on suunnaton lahja, jota en ansaitsisi! Anna anteeksi! Olen niin pahoillani kaikesta mitä olen sinullekin tehnyt!"

Velhon antama lupaus oli pitänyt ja tämän langettama kirous haihtunut!

***

Linnan valtaistuinsalissa ministerit hovin kanssa kinastelivat, kuka kruunattaisiin uudeksi hallitsijaksi. Sopua ei syntynyt ja jokainen koitti saada hallitsijan virkaa itselleen. Samassa ovet pamahtivat auki ja saliin astui itse kuningatar, vierellään uskollinen sotilaansa. Kuningatar oli pukeutunut mustaan ja punaiseen juhlapukuun, jota koristivat valkoiset pitsit ja verenpunainen viitta seurasi häntä. Hän oli verhoutunut hopeakoruihin ja kannatteli valtikkaansa toisessa kädessään. Totisesti hän oli ylväämpi kuin aikoihin!

Hän katsoi hoviväkeä hymyillen ja lausui: "Kas, täällä ovat kaikki rakkaat ja uskolliset palvelijani! Voisitteko ystävällisesti kertoa valtijattarellenne, mitä asiaa tämä kokous mahtaa koskea?"

Koko hovi kumartui hänen eteensä. Nuo sanat kuulleessaan ministereihin iski pelonsekainen kunnioitus. Tuo ylväs nainen asteli kohti valtaistuintaan heleästi nauraen ja tällöin he kaikki näkivät: kuningatar oli saanut kielensä takaisin, mutta se ei ollut mikään tavallinen kieli, vaan se oli puhdasta loistavaa hopeaa! Siitä lähtien hänet tunnettiin nimellä Kuningatar Hopeakieli.

Hopeakielen matka yön halki tulee vielä saamaan jatkoa.